Syötyäni illalliseksi paketillisen TUC-keksejä tunsin koti-ikävän riehuvan kehossani. Viime päivinä olen yrittänyt lukea suomalaisia blogeja, kuunnella aamuisin NRJ:n nettiradiota autossa, katsoa YLE Areenaa ja soittaa lukemattomia puheluita äitille. Muutamaan hän jaksoi jopa vastata. Lähettelen Whatsapp-viestejä kotiin kavereille "Haloo, muistatteko minut vielä? Ettehän vielä unohtaneet? Entä nyt?"
Asuttuani aika tasan kaksi vuotta ulkomailla en vieläkään ole keksinyt mikä tähän tepsii. Viikonloppuna kävelin villasukissani pitkin taloa, saamatta mitään aikaiseksi. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja ulkona ropiseva sade sai minut miettimään ihan tosissani, mitä minä täälläkin teen? Toisaalta muistan kävelleeni samanlaisin levottomin askelin pitkin Kokkolan yksiötäni, syyskuussa 2011. Muuttuvatkohan jalkani vaan levottomiksi, kun niiden päälle vetää villasukat.
Varasin pari päivää sitten sikahintaiset lentoliput Suomeen viettämään joulua. Se helpotti ehkä sekunnin, sen jälkeen kurkkasin kalenteria ja tuskastuin siitä miten pitkä aika jouluun vielä on. Reissu on varattu kokonaiseksi viikoksi, mietin nyt jo miten lyhyt aika se on, ja kuinka ihmeessä saan siitä kaiken ilon irti?
Onneksi elämässä on myös kivoja juttuja. Vaikka Hollanti ei juuri nyt viehätä sateisine päivineen ja liikenneruuhkineen, on täällä silti ihana Seppo, jonka alla olevissa kuvissa juuri yllätin päikkäreiltä. Ja ihana poikaystävä, joka jaksaa kuunnella ja ymmärtää... ja vannoa että vielä jonain päivänä meidänkin punainen mökki löytyy meren rannasta, siellä naapurissa asuu Virtasia ja Korhosia. Kaupan kassaneiti murahtaa tervehdykseksi, mutta kauppaan unohtunut lompakko löytyy koskemattomana siitä mihin se alunperin unohtuikin. Onneksi joku muukin tajuaa mitä minulla on ikävä.
