Heräsin aamulla hellään vihjaukseen, että lähdethän kulta ajamaan töihin hyvissä ajoin kun yön aikana on tullut vähän lunta. Juu toki. Eikä se vielä ikkunastakaan katsottuna näyttänyt niin pahalta, aika sama meininki kuin Suomessa talvisin. Ekat itkut meinasi kuitenkin päästä jo kun yritin ajaa autoni parkkipaikaltaan tielle, ihan minimaalinen lumivalli esti yritykseni totaalisesti. Varastin Sepolta pienen harjan, jota se aina kanniskelee täällä pitkin taloa ja sillä jonkin aikaa lumivallia hajotettua pääsin matkaan. 45 minuutissa huomasin päässeeni eteenpäin noin kolmen korttelin verran. Rakas autoni tuntui jäävän jumiin noin kahden metrin välein. Puhumattakaan muista autolijoista tiellä, jokainen hollantilainen autoilija kaivaa näköjään esille sisäisen mummonsa talvikelien yllättäessä.
Luovutin, ajoin kotiin ja menin suosiolla odottelemaan ratikkaa asemalle. Vaihdettuani junaa vähintään sata kertaa pääsin vihdoin töihin. Minulla meni tänään matkaan kevyet 4 tuntia, sen tavallisen 40 minuutin sijaan. Onneksi ritarini nouti minut mustalla ratsullaan töistä, muuten olisin kyllä jäänyt sinne nukkumaan.
Huomenna uusi yritys. Siihen asti tarjoan imartelevan kuvan laukkaavasta Seposta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti